Minähän olen siis toiminut tavalla ja toisellakin Punaisessa Ristissä jo 12 vuotta. Viime aikoina olen toiminut ensiapuryhmän johtajana. Ongelmana on ollut se, että ryhmän toiminta kutistuu kutistumistaan väkimäärän pienetessä. Nyt meitä aktiivisia on vain kourallinen jäljellä, huolimatta pyristelyistämme, ja toiminnan mainostamisesta, lehtijutuista jne. Kaikkeni olen parin muun aktiivin kanssa yrittänyt ja työtunteja on laitettu vaivoja laskematta. Sydämellä olen mukana ollut.. kaikki nämä vuodet, laittanut toiminnan välistä jopa työn ja perheen edelle.

Tänään meillä oli sitten hallituksen kokous. Tarkoitus oli keskustella ryhmästämme ja toivoin kovasti etukäteen hallituksen tukevan ja kannustavan vielä kerran yrittämään jotakin ryhmän puolesta. Olo on kuitenkin kuin jyrän alle jääneellä. Hallitukselta ei tuntunut heruvan ymmärrystä lainkaan. Alkoi tuntua siltä, että koko ahdinko ja väen vähyys on minun syyni, koska olen laiska ja en tee tehtäviäni kunnolla. Nyt on tosi paha mieli, sillä sydänverelläni olen ollut mukana ja nyt tunnen ihan fyysistä kipua rinnassani epäoikeudenmukaisesta kritiikistä, jota tunnen saaneeni osakseni. En tunne montaakaan vapaaehtoista, joka olisi vuosien varrella yhtä paljon laittanut aikaa ja vaivaa tuohon työhön, minun tuntimääräni, jonka olen käyttänyt toimintaan liikkuu vähintään kymmenissä tuhansissa..

Surettaa ja harmittaa, mutta tällä hetkellä tuo kokous oli viimeinen isku minun arkkuuni. Sovitut hommat hoidan pois, mutta tämän jälkeen saa minun puolestani olla. Kyllä on olemassa muitakin järjestöjä, jotka tarvitsevat vapaaehtoistyöntekijöitä.